Viime syksynä istuin Stefanin sohvalla läppäri sylissä kahlaten sähköposteja, kun yhtäkkiä havahduin TV:stä tulevaan haastatteluun. Siirsin katseeni lumoutuneena telkkariin ja mietin, miten joku voi kuvailla minun elämääni noin sanatarkasti. Nainen oli Jenny Lehtinen ja hän kertoi elämästään ADHD-oireiden kanssa. Samaistuminen Jennyyn oli niin vahva, että siltä istumalta aloin etsimään lisätietoa. Sain siitä jonkin sortin pakkomielteen pariksi kuukaudeksi ja en mitään muuta tehnytkään, kun etsin lisää tietoa. Lopulta päätin, että pohdinnalle on saatava piste ja hakeuduin yksityiselle puolelle vakuutuksen turvin ADHD- testeihin. Tulokset tulivat viime torstaina.
Tässä tutkimuksessa esille tulleet neuropsykologiset löydökset yhdessä asiakkaan arjen toimintavaikeuksien sekä koulutus- ja työhistorian kanssa sopivat aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön (AHDH) oirekuvaan, sen yliaktiivis-impulsiiviseen esiintymismuotoon.”
En tiedä olenko yllättynyt vai en. Sen verran olin aiheeseen paneutunut, että osasin tuloksia odottaa, mutta testit meni mielestäni jotenkin kivuttomasti. Olin jotenkin yllättynyt, kuinka hyvin pystyin keskittymään ja pitämään mielenkiinnon yllä koko kolme tuntia. Sitten tutkimustuloksissa lukikin, että tarkkaavaisuuden tahdonalaisessa säätelyssä ja pitkäkestoisessa ylläpidossa todetaan merkittävää vaihtelua tutkimustilanteessa. Ai, mielestäni olin ihan skarppi koko sen kolme tuntia. Omalla mittapuullani keskittymiseni oli huippuluokkaa, mutta oman mittapuuni kärki ei sitten yltänyt keskiarvoon.
Jos minun pitäisi verrata ajatuksieni juoksua johonkin, niin sanoisin, että meno on samanlaista, kun Särkänniemessä lämpimänä kesäpäivänä. Tosin Särkänniemi rauhoittui viime kesänä koronan myötä, mun aivot otti pysähtyneisyydestä lisäkieppiä.
Ideoita puskee ovista ja ikkunoista. Täähän on siis hieno piirre, mutta se aavistuksen häiritsee, kun ei ehdi ajatella yhtä ideaa loppuun saakka ennen uuden syntymistä. Mieti, että yrität kirjoittaa esseetä wordilla ja minuutin välein dokumentin päälle pongahtaa popup-ikkuna, joka ilmoittaa lottovoitosta. Joko joudut keskeyttämään painaaksesi ruksia tai sitten lähdet lunastamaan lottovoittoa ja harhaudut esseestä. Tältä minusta tuntuu suurimman osan ajasta. On tuntunut aikuisiällä aina, joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta olen luullut, että kaikkien aivot toimii samalla tavalla.
Todellisuudessa juuri kirjoittaminen rauhoittaa minua. Pystyn kirjoittamaan keskittyneesti monta tuntia putkeen. Pystyn myös tekemään montaa muuta asiaa keskeyttämättä itseäni, kunhan asia on tarpeeksi kiinnostava. Olen käynyt peruskoulun jälkeen lukion, ammattikoulun, ammattikorkeakoulun, ylemmän AMK tutkinnon ja suorittanut opettajanpätevyydet.
Olen toiminut ammatillisesti vaativissa tehtävissä ja koen, että minulla pyyhkii elämässä joka saralla hyvin. Miten minulla muka voisi olla neurologinen häiriö? Sitäpaitsi eikös ADHD ole erityisesti levottomien poikien ongelma?
Mulla on käynyt hyvä flaksi ja olen intuitiivisesti valinnut itselleni aloja ja tehtäviä, jossa ADHD-oireet ovat kääntyneet vahvuuksiksi. Ympärilläni on myös liuta ihmisiä, jotka paikkaavat omat puutteeni. Tässä kohtaa helvetin iso kiitos jokaiselle, joka on kerännyt mun unohtuneita tavaroita ja postitellut niitä milloin mistäkin päin Suomea. Jokaisella kolikolla on myös kääntöpuoli.
Uskon, että suosioni juontajana ja kouluttajana perustuu osaltaan ADHD-piirteisiin, mutta perusarjen pyörittäminen samojen piirteiden kanssa tuntuukin sitten välillä uskomattoman haastavalta.
Esimerkiksi kirjekuorien avaaminen ja neuvola-ajan varaaminen tuntuu isommalta ponnistukselta kuin Mount Everestille kiipeäminen. Ennen luulin sitä vain puhtaaksi laiskuudeksi ja saamattomuudeksi, mutta kyse onkin ADHD:n tuomista haasteista. Voin vaan kuvitella, miten kummalliselta muiden korvaan kuulostaa etten pysty tai muista hakea esimerkiksi kahteen viikkoon postia, koska asia kummastuttaa ihan yhtä paljon itseänikin.
Eniten olen kärsinyt sisäisestä levottomuudesta, joka on kääntynyt helposti ahdistukseksi. Oon pohtinut vuosia, mikä vittu minua vaivaa ja mikä mun elämässä on pielessä, kun on tällainen mystinen olo? En ole missään vaiheessa ollut masentunut vaan se on ollut selittämätöntä sisäistä kaiherrusta.
Sisäinen kaiherrus on tavallaan puskenut minua työelämässä ja uralla eteenpäin. Kaiherrus ei anna minun tyytyä nykytilaan, se vaatii muutosta, eteenpäin menemistä. Se saa minut rohkeasti ottamaan riskejä ja tarttumaan haasteisiin.
Se on myös saanut minut käyttämään tuhansia tunteja itsetutkiskelun parissa ja ehkä siksi olen osannut valita vahvuuksiani tukevan uran. Kaiherruksen takia paikallaan pysyminen on kuitenkin haastavaa. Esimerkiksi, jos olen kaksi päivää kotitoimistolla putkeen niin olen valmis iskemään haarukalla palleaan, jotta ahdistus voisi pihistä reistä ulos. Nyt, kun osaan yhdistää syyn ja seurauksen on helpompi suunnitella viikon aikatauluja.
Diagnoosi on helpotus. Ihanaa tajuta, että elämässäni ei ole mikään pielessä vaan sisäinen vittumainen vikinä johtuu parista pienestä poikkeamasta pääkopan sisällä. Nyt voin keskittyä etsimään minulle ja ADHD:lleni sopivia toimintapoja, jotta se ei ryhdy jarruttamaan menoa vaan nimenomaan antaa vauhtia oikeaan suuntaan.
ADHD terveisin,
Tuuli-Elina
PS. tästä pääset seurailemaan mun IG-profiilia
