Kirjoitin muutama kuukausi sitten ”yllättävästä” ADHD-diagnoosista, jonka psykiatri tyrkkäsi käteeni. Sen jälkeen sain lukemattomia viestejä ja kyselyitä aiheesta, joten päivitelläänpä tästäkin osa-alueesta kuulumisia. Ekan jutun pääset lukemaan tästä.
Olen päässyt kevään aikana sukeltamaan ADHD-maailmaan Facebookin keskusteluryhmän kautta ja välillä tuntuu, että sukelsin suoraan Tylypahkan käytävälle. Harry Potter -maailmassa tavallisia ihmisiä kutsutaan ”jästeiksi” ja ADHD-maailman käytävillä puhutaan ”nenteistä”. ADHD:t käyttävät itsestään mm. termejä ”addu” tai ”nepsy”. Itse olen mielummin ”addu”…kolme vauhtiraitaa poskeen, niin mielikuva kuulostaa sporttisen menevältä. ”Nepsy” kuulostaa mun korvaan kalalta. Vähän sellaiselta kalalta, mikä oli Arielin kaveri Pärsky Pieni Merenneito -elokuvassa. Nyt kun muuten mietin, niin olikohan Pärskylläkin pieni neurologinen poikkeama pääkopassa. Jotain samaa meissä kyllä on…
Olen myös ehtinyt kyseenalaistamaan diagnoosini, koska en mielestäni istu ADHD-kuvaukseen. Ehkä neuropsykologi teki virheen testin tuloksia tulkitessa tai ehkä mä vaan kuvittelin itselleni ADHD:n ja kuvittelin sen niin hyvin, että sain tutkijatkin uskomaan. Tunnistin kyllä itsessäni selviä piirteitä, mutta silti en istu muottiin. Facebook-ryhmää selaillessani tajusin, että ei ole mitään muottia. Siksi en voi istua siihen. Jokainen on oman neurologisen kirjonsa kanssa ihan uniikki kappale. Ihan niinkuin jokaikinen ihminen ajatuksineen ja kokemuksineen tällä pallolla. Siksi en koe yhteenkuuluvutta kaikkien ”addujen” kanssa.
Eniten hämmennystä loi se, että perinteisesti ajatellaan, että ”nepsyjen” huomio kiinnittyy kaikkeen. He huomaavat kaiken ja keskustelutkin katkeavat huudahduksiin ”Kato orava!”. Minä voin istua liikennevaloissa huomaamatta viereiseltä kaistalta ohi lipuvaa täysikokoista Titanicia. Olen niin keskittynyt omaan sisäiseen maailmaani, että on sula mahdottomuus huomioida ympäristöä. ADHD-ominaisuuden omaavan henkilön huomio voikin suuntautua ulos- tai sisäänpäin. Yhteistä on se, että se häiritsee nykyhetkeen keskittymistä… ja on mullakin toki omat kurre-hetkeni.
Pystyn tietoisesti kääntämään ”huomiokytkimen” sisältä ulospäin esimerkiksi silloin, kun arvioin ihmisten esiintymistä. Silloin huomaan toisessa kaiken ja pystyn jo minuutin esiintymisen perusteella kertomaan esiintyjän kehityskohdat ja vahvuudet. ”Huomiokytkimen” kääntäminen tapahtuu kuitenkin 90% kerroista tietoisesti. Mitä suurempi stressi, sitä varmemmin kytkin ei käänny itsekseen silloin kun pitäisi. Avaimet ulko-ovessa, hella päällä, puhelin hukassa, kenkä kateissa ja käsilaukku toistuvasti ravintolan vessassa. Tämän vuoksi lähdöt saattaa viivästyä aamuisin, koska etsin esimerkiksi tietokonetta, joka on epähuomiossa päätynyt kuiva-ainekaappiin, kun illalla siivotessa pähkäilin, miltä mun elämä näyttää viiden vuoden päästä?
Työkeikalle lähtö puolestaan nostattaa elimistööni hälytystilan, koska tiedän, että ajoissa on oltava ja mitään ei yksinkertaisesti voi unohtaa. Tämän vuoksi olen keikka-aamuisin kiree kuin viulun kieli, mutta sen ansioista en ole myöhässä tai unohda mitään. Päivän päätteksi kytkin lipuu taas perusasetukseensa ja unohdan puolet tavaroista keikkapaikalle. Tämän kyseisen piirteen vuoksi minä muuten olen se idiootti, joka on lentokentällä 4 tuntia ennen lennon lähtöä etten vaan myöhästy…. 😀 Kehon stressireaktio on niin kova, että olen todennut pääseväni helpommalla menemällä vaan liian aikaisin.
Kaikki ovat toisinaan hajamielisiä tai huomioivat suuremmalla intensiteetillä ympäristöä, että satunnaisen sekoilun takia ei kannata hakeutua ADHD-testeihin. Jos tavarat ovat aina kateissa ja huomio on jatkuvasti muualla kuin nykyhetkessä, on hyvinkin mahdollista, että pääsisit kulkemaan laiturin 9 3/4 läpi Tylypahkaan. Eri asia on, teetkö sillä tiedolla mitään? Diagnoosi ei kuitenkaan ratkaise itsessään mitään, mutta selittää kyllä hyvin paljon.
Ihanaa tulevaa kesää kaikille nepsyille, nenteille, pottereille ja pärskyille!
Lisää elämää IG:ssä, johon pääset tästä =)
t. Tuuli-Elina