Riittämättömyyden tunne on yksi pahimmista.
Laitoin tässä taannoin ystävälleni viestin: ”Nyt en tarvii niinkään apua vaan tilaa valittaa. Mä rakastan kyllä lapsiani, mutta juuri tänään vihaan tätä kaikkea. Mä vihaan mun kroppaa, vihaan sitä, ettei ole rahaa, vihaan sitä, että kämppä on aina sekaisin. Vihaan sitä tunnetta keikalla, että olen ”väärässä” paikassa, kun mua tarvitaan kotona.”
Hän kommentoi, ettei se ole vihaan vaan tyytymättömyyttä ja riittämättömyyttä, joita molempia kuitenkin tarvitaan, että yrittäisi eteenpäin.
Ärsyttävää, kuinka oikeassa hän oli tuolla kommentillaan. Jos joskus ei suututtaisi, niin tuskin mikään muuttuisi. Ja tokihan tämä oli vain väsynyt hetki. Mutta niitä tulee ja näille tunteille pitää myös olla lupa.
Välillä pienten lasten äitinä on vaan väsynyt. Aina ei kuulu hyvää, vaikka sitä on hankala ääneen sanoa. Ja pienetkin asiat saavat ihan käsittämättömät mittasuhteet. Ja kuinka helpottavaa oli, kun tämän asia sai itsestään ulos. Tämä taisi olla itselle ensimmäinen kerta, kun sen sanoin -tai kirjoitin. Ja oli ihana huomata, että viestini sai ymmärrystä eikä minua tuomittu ”huonona” äitinä, koska sillä hetkellä, sinä iltana, olin tilanteesta ihan todella ahdistunut.
Mutta se meni ohi. Ja sen jälkeen on taas pystynyt keskittymään niihin positiivisiin asioihin 🙂 Kroppa on hyvää vauhtia palaamassa mieluisaksi (joskin hitaasti, mutta kuitenkin), meillä on ihana asunto ja kaikkea materiaa mitä tarvitaan -mitään ei oikeasti puutu. Ja se tärkein -lapset on terveitä (!!!!), heillä on isä ja minulla tätä arkea rinnalla kulkeva mies.
Toivotan tsemppiä kaikille äideille -me ollaan ihan supereita, vaikka heikot hetkemme on meilläkin <3 Aurinkoa kaikkien kevääseen.