Välillä oon väsynyt yrittämään. Miksi aina pitääkin yrittää? Koko termikin on ärsyttävä. Miksi asiat ei voisi mennä ihan itsellään eteenpäin? Erityisesti loppukeväästä tuntui, että mikään ei oikein mee itsellään eteenpäin vaan koko ajan pitää hikihatussa olla työntämässä tai vetämässä. Sitten kun se edistyminenkin on niin saatanan hidasta, että välillä tuntuu, että mitään ei tapahdu.
Ehkä kulman takana odottaakin sitten se iso loikka, että etsinkin turvavöitä pysyäkseni kyydissä. Se olisi hienoa. Todellisuudessa mitään isoa loikkaa ei tuu itsekseen tapahtumaan vaan itse on se trampoliinikin etsittävä.
”Sekasin jo vuodesta 1984”
Ehkä syynä hitaaseen kasvuun olenkin ihan minä itse. Onko mulla käsijarru päällä tai ohjaanko jollaa pelastusliiveissä? Urheillessa mua kiehtoo pieni kuolemanpelko, mutta se pelko puuttuu nyt yrittämisestä. Tavallaan ihan kiva, mutta tavallaan ei.
Toisaalta mietin, oonko mä päästäni vialla, kun en ole tyytyväinen nykytilanteeseen? Kaikkihan on periaatteessa ihan hyvin ja elämä rullaa suht tasaisesti. Siinäpä se. En tiedä onko kyse nyt siitä mukavuusalueella lillumisesta, mutta huomaan että päivä päivältä teen sisäistä kuolemaa. Tyytymättömyys kasvaa ja heijastelee kaikille elämän osa-alueille. Oon ollut myös siellä toisessa ääripäässä…myrskyssä ilman kykyä uida ja varmaan siksi oon nyt jumiutunut liian pitkäksi aikaa ruotsinristeilylle.
Oon odottanut kuudetta vaihdetta koko kevään. Tavallaan se on jo löytynytkin tai ainakin ajatus, mistä se saattaisi löytyä. Oisko nyt aika todella kaivaa se trampoliini alle ja luoda vähän lainetta liian tyynelle merelle? Ehkä ongelma ei tosiaan olekaan liika yrittäminen vaan liian vähäinen. Nyt on mun aika laittaa vene keinumaan.
Minna Canth sen osasi kertoa: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”
Sopivan myrskyisää kesää kaikille,
Tuuli-Elina
Elämä ei ole suorittamista vaan se täytyy elää. Siinä on ero täytyy suorittaa ja elämän välillä ?Toivoa on aina.