Kun on pitänyt omasta elämästä blogia monta vuotta, ei ole mitenkään yllättävä ajatus, että halusin jakaa myös sen, miltä tuntuu erota ydinperheestä. Yritin ennen eroani googlettaa ihmisten kokemuksia ydinperheen eroista, mutta en saanut vastausta siihen, miltä se tuntuu. Löysin eri tahojen listauksia käytännön asioiden hoidosta lasten huoltajuusjärjestelyistä omaisuuden ositukseen, mutta kukaan ei kertonut mitä pään sisällä tapahtuu. Kaikki löytämäni tekstit, listaukset ja vau.fi-foorumi saivat minut pelkäämään käytännön asioiden järjestelyä ja luulin, että se olisi se vaikein prosessi. Todellisuudessa huomasin, että käytännön asioiden järjestely on yks pieru. Henkinen prosessi on se iso ripuli, joka ei tunnu koskaan loppuvan.
Näin jälkikäteen ajateltuna ydinperheestä eroaminen sisältää saman harhakäsityksen, mitä usea esikoisenkin odottaja ajattelee. ”Mikään ei tule muuttumaan. Vauva tulee vain osaksi meidän elämään.” Aivan. Mikään ei muuttunut vauvan myötä paitsi kaikki. Ihan kaikki. Ydinperheen erossa onkin hyvä varautua siihen, että se tulee muuttamaan yhtälailla ajatusmaailmassasi kaiken. Aivan niin kuin vauvakin teki ensimmäisen elinvuotensa aikana. Lohduttavaa on se, että uuteen normaaliinkin tottuu ja se alkaa tuntua edellistä ajatusmaailmaa paremmalta…tai no ainakin suosittelen keskittymään positiivisiin asioihin, koska paluuta ei ole.
Blogin pitäminen erosta reaaliajassa ei kuitenkaan tuntunut omasta eikä läheisten mielestä hyvältä idealta ja siksi aloin keräämään juttuja varastoon. Halusin jutuillani pystyä tulevaisuudessa auttamaan niitä, jotka käyvät läpi saman erohullunmyllyn ja toisaalta halusin kirjotusprojektilla auttaa myös itseäni. Eropäiväkirjoista tuli terapiaprojekti itselleni.
Juttuja kertyi ja samalla kasvoi ajatus kirjasta. Mitä, jos niputtaisin kaikki jutut yhteen ja siitä tulisikin kirja? En saanut ajatuksesta rauhaa ja kun törmäsin palaverissa Heidi Holmavuohon, niin ajatus erokirjasta pulppusi ulos suustani sen kummemmin ajattelematta. Heidi innostui ajatuksesta välittömästi ja pyysi lähettämään näytille kaikki siihen asti kirjoittamani jutut hänelle lukuun. Se oli kamalaa. Kaikki epävarmuuteni kirjoittajana nousi esiin ja anteeksipyytelevän viestin kera lähetin tekstit epävarmana Heidille. Sain vastauksen vielä samana päivänä: ”Tästä tulee helvetin hyvä kirja, jatka kirjoittamista”. Kielioppini oli kuulemma perseestä, mutta ajatukset ja kielikuvat timanttia. Heidi sanoi, että keskity sinä vain laittamaan ajatukset paperille, niin hän lähtisi etsimään kirjalle sopivaa kustantajaa ja tekisi kieliopilliset korjaukset.
Ajatukseni oli alusta saakka raportoida tuntemuksia ja tapahtumia vuoden erosta eteenpäin. Siinä vaiheessa kun törmäsin Heidiin, erosta oli kulunut 4 kuukautta, joten ehkä kaikista pelottavinta oli, että lupauduin tekemään kirjan elämästäni tietämättä, mitä seuraavan 8 kuukauden aikana tulee edes tapahtumaan. Lisäksi jo siinä vaiheessa pelotti tuleva palaute. Kuitenkin ajatus siitä, että voisin kirjallani ehkä auttaa jotakuta muuta, voitti pelon joukkoteurastuksesta vau.fi-palstalla. Halu auttaa on aina ollut minussa suurempi, kuin mahdollinen osaksi saamani kritiikin pelko.
Sen verran voin paljastaa kirjan sisällöstä, että eron jälkeinen vuosi oli koko tähänastisen elämäni tapahtumarikkain ajan jakso. Mitä oikein tapahtui..? Sen pääset lukemaan ihan kohta kirjasta. Kääk! Jos haluut ennakkomaistiaisia, niin otahan mun insta haltuun: tuulielina.r
Täältä pääset ennakkotilailemaan kirjan.