Olen haaveillut 5 vuotta elämästäni, että voisin elättää itseni pelkästään juonto- ja koulutuskeikoilla. Sitä ennen ajattelin juontamista kivana lisäduunina, jota voisi tehdä muun työn ohessa. Äitiyslomalla ollessani tajusin kuitenkin kuinka siistiä on ”olla vaan tekemättä mitään”. Tajusin myös, että jos saisin leivottua juontamisesta sen päätyön, niin olemiseenkin jäisi ehkä enemmän aikaa. Äitiyslomien jälkeen aloitimme Katin kanssa Crazy Townilla yhteisömanagerina 2,5 päivän viikkosopimuksella ja lopun ajan keskityimme kasvattamaan tunnettuuttamme juontajina. Se oli muuten ensimmäinen kerta, kun aloimme tehdä Katin kanssa systemaattisesti töitä yhteisen yrityksemme eteen.
Kuva, Heidi Karvinen
Yhteisömanagerin työt tehtiin kunnialla, mutta tavoitteena oli kuitenkin sopimuksen päättäminen niin pian kuin mahdollista. 2,5 vuoden kohdalla homma alkoi kantaa siinä määrin hedelmää, että vuositasolla keikkatulot ja yhteisömanagerin hommasta saatavat tulot olivat saman suuruiset. Ensiksi otin parin kuukauden palkattoman loman yhteisömanagerin tehtävistä, jotta sain hoidettua lisääntyneet keikat. Palasin vielä takaisin muutamaksi kuukaudeksi yhteisömanagerin hommiin kunnes 2019 kesän lopussa päätin, että nyt on aika hypätä puhtaasti juontojen varaan, tuli mitä tuli.
Ja sitähän tuli. Vaikka mitä tulikin. Ekaksi tuli keikkaa ihan pirusti. Sitten tuli ero lasten isästä. Tuli vuokrakämpää ja vuoroasumista. Jostain tuli kustannussopimus ja toinenkin. Korona tuli. Stressi tuli. Lapset tuli kotihoitoon päiväkodista. Tuli verkkokurssia ja uutta tekemistä. Sitten tuli Stefan. Onneksi mäkin tulin. Tuli uusi asunto, uusi syksy ja eilen mä yhtäkkiä pysähdyin kuin seinään.
Keskusteltiin Katin kanssa siitä, että pitäisi varmaan luoda uusi visio yritykselle. Totesin, että en tiedä miksi, mutta minusta on tuntunut jo hetken siltä, että minulta puuttuu unelma. Kati kysyi, voisiko se johtua siitä, että olen saavuttanut edellisen unelmani? En ymmärtänyt ensin mitä Kati tarkoitti, mutta yhtäkkiä tajusin, että niin hitto olenkin. Mähän olen jo yli vuoden elänyt pelkästään keikoilla ja koulutuksilla. En vaan ole oikein tajunnut sitä, kun on tapahtunut niin paljon vuoden sisään. Olen vaan sokeasti juossut eteenpäin. Jouduin oikeen tosissaan miettimään, että olenko todella saanut kaikki laskut maksettua ja pidettyä katon pääni päällä. Olenko huijannut jotenkin vai tapahtuiko tämä todella??
Kuva, Heidi Karvinen
Eikä siinä vielä kaikki. Olen viimeiset 2kk kärsinyt omantunnontuskia, kun oon pitänyt ihan hulluna vapaapäiviä. Oon vaan rapsutellut takapuolta ja pohtinut elämää silloin, kun en ole ollut keikalla. Nyt harmittaa etten ole tajunnut pelkästään nauttia vapaa-ajasta. Tämänhän eteen minä olen tehnyt vuosien työn. Onneksi heräsin asian äärelle kuitenkin edes nyt. Taidan viikonloppuna oikein nostaa lasillisen itselleni. Minä ihan totta saavutin unelmani. Ihan käsittämätöntä. Tästä päivästä eteenpäin aion nauttia jokaisesta vapaapäivästä ilman omantunnon tuskia. Elän nyt, koska jos jotain olen vuoden sisään oppinut niin se on se, että elämästä ei tiedä ikinä mitä se tuo tullessaan…ja jos elämä ei järjestä haasteita niin minun mieli järjestää. Uusi unelma on jo muhimassa.
Unelmointi terkuin,
Tuuli-Elina