…tai ehkä kosketuksen? Tai nälkä sille tunteelle, kun tietää, että on alati toisen mielessä, eikä malta odottaa näkemistä? Läheisyyden nälkä? Nälkä siihen, että se oma tärkeä halaa ja sanoo, että kaikki on hyvin? Nämä on näitä sinkkuuden iloja.
Olen käynyt pari kertaa uudella hierojalla. Hän on iso. Tosi iso. Ja ne kädet. Musta tuntuu, että kun hän hieroo niin mä voin vaan olla ja hän jaksaa kantaa mun kaikki huolet. Vaikka mä maksan siitä, että niskakivut helpottaa niin en tiedä, onko se kuitenkin se kosketus, josta ammennan enemmän voimaa.
Sen verran hänen kädet jäi pyörimään mieleen, että kysyin voitasko mennä ”ei-maksullisille” treffeille mutta kävi ilmi, että hän seurustelee. Mä olen aika suoraviivainen näissä =D Kaverikin kysyi, että ”Miten sä uskalsit?”
No vaati se pari päivää tsemppausta, mutta tajusin kaksi asiaa:
- Jos en kysy, ehdin omissa ajatuksissani tekeen jo monta tulevaisuuden skenaariota ja se on turhaa energian tuhlausta, kun en voi päättää hänen puolesta.
- Pelottavaa olisi ainostaan se, jos hän vastaisi ”kyllä”.
Ei-vastaus ei muuttaisi mitään mun elämässä.
Oli kuitenkin ihan hyvä, että hän vastasi ei. Tajusin nimittäin samalla, että ihastun tällä hetkellä täysin vääriin piirteisiin. Minä haluan, että joku tulee ja pelastaa. Olen niin saatanan rikki, että mulla on juuri ja juuri voimaa kannatella itseäni. Olisi niin helpottava ajatus, että joku vahva tulee ja ottaa mut suojaan kaikelta ja kantaa turvaan. Pitäisi kainalossa ja silittäisi.
(Ehkä pitäis käydä enemmin äidin luona). <3
Ja jos joku ihastuisi muhun nyt, olen vain varjo omasta itsestäni. Hän saisi ihan väärän kuvan siitä, millainen minä olen. Tällä hetkellä viihdyn kotona ja jaksan maata sohvalla katsomassa leffoja ja tehdä ruokaa. Herranjestas, kun omat voimat palaa (ja Korona joskus väistyy), niin minähän pörrään taas. Haluan yhtenään käydä kylässä, kutsua kavereita kylään, käydä ravintolassa ja leffassa kaupungilla, juoda viiniä verkostoitumistilaisuuksissa ja mennä pitkästä aikaa vaikka katsomaan lätkää tai korista. Tai mistäs minä tiedän, ehkä tämä uupuminen tuo esiin musta jonkun uuden puolen ja sohva liimautuu aiempaa tiukemmin mun arkeen kiinni?
Samalla aloin pohtimaan aiempia suhteitani ja asioita, mihin olen ihastunut ja mitä tarpeita niissä elämän vaiheissa on ollut. Tuuli-Elinan kanssa käytiin taannoin kävelyllä ja puhuttiin näistä. Monesti (tietämättään) hakee turvaa, sitä linnaa minkä varaan rakentaa. Jotkut suhteet perustui myös valtaan. Nämä pohdinnat perustui professoreiden Ruuskanen & Vasell omakohtaiseen mutu-tuntumaan ja ystäväpiirin empiiriseen tarkasteluun.
Se mitä nyt kuitenkin kaipaa, on se sanoin kuvaamaton kosminen yhteys. Me ollaan molemmat se Ellun kans tahoillamme koettu ja se on uskomatonta. Että elämä heittää polulle sellaisen ihmisen, sielunkumppanin. Yhteyden, missä jokainen kosketus tuntuu taianomaiselta, eikä toisen seurassa tarvitse esittää mitään. Missä mikään määrä rakkautta ei ole tarpeeksi ja silti se tunne sulkee syliinsä. Siinä voi levätä. Te, jotka olette sen kokenut, te tiedätte mitä yritän kirjoittaa.
Tarkoitan vain, että niin ihanalta ajatukselta kun tuntuisikin tavata ”joku”, niin en ole valmis. En vielä pitkään aikaan. Ja kun enää ei voi tyytyä mihinkään vähempään, kun on saanut vaikka lyhyestikin kokea, mitä ”kosminen yhteys” voi olla. Onneksi mulla ei varsinaisesti ole mitään paineita. Viihdyn ihan hyvin itsekseni, fwb auttaa läheisyyden kaipuuseen, on ihanaa seuraa ja kosketus tekee molemmille hyvää joka tapauksessa, sillä on kyllä ihme voima.
Ja kuten huomaatte, onneksi kuitenkin osaan (tai toivon osaavani) nyt hieman paremmin järkeillä asioita kun aiemmin. Sitten kun joku joskus osuu vastaan, en vain heittäydy vaan tarkastelen asioista monelta kantilta, kun on terapiassa asti pohdittu itselle tärkeitä arvoja ja asioita parisuhteenkin näkökulmasta. Let´s see – siihen asti iloitsen ystäväni löytämästä rakkauden kuplasta ja kaason roolista tulevana syksynä <3.