Sen verran aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, että en osannut enää kirjautua tänne sisään vaan jouduin etsimään sähköpostista ohjeet. Kolme ihmistä on kuitenkin tällä viikolla kysellyt, miten arki on lähtenyt uudessa kodissa ja uudella kokoonpanolla rullaamaan, niin ajattelin, että ehkä on aika päivitellä kuulumisia.
Kevään ahkeran ja epätoivoisen asunnon metsästyksen lopputuloksena meillä kävi ihan jäätävä (sokerikuorrutettu ja hillolla varustettu) munkki ja saatiin ihana omakotitalo vuokralle. Meidänhän ei pitänyt muuttaa yhteen herra Andersénin kanssa, mutta elokuun lopussa huomattiin kantavamme molemmat muuttolaatikoita yhteiseen kotiin.
Mä pelkäsin yhteenmuuttoa naimisiin menoa enemmän. Meillä meni niin ihanasti etäsuhteessa, että en voinut olla miettimättä, että mitäs jos nimenomaan etäsuhde oli se elementti, mikä meistä teki niin onnellisia. Yhteisasumisen pelkokerrointa lisäsi myös oma epäonnistumisen historia aiemmista parisuhteissa. Entä, jos se rakkaus kuoli aiemmin nimenomaan sinne yhteisen pyykkivuoren alle. Kasvava kaipuu toisen viereen vei kuitenkin pidemmän korren ja päätettiin kokeilla. Sovittiin kuitenkin, että tehdään vuoden mittainen määräaikainen yhteisasumiskokeilu ja jos se huonontaa meidän suhteen tilaa niin jatketaan avioliittoa kahden kodin periaattella.
Yhteenmuuton huolenaiheet top 2.
- Miten lapset reagoivat uusperheen kokoonpanoon?
Tämä on varmasti kaikkien uusperhettä harkitsevien huolenaiheiden kärkipäässä. Mitä jos lapset vihaavat uutta isä/äitipuolea? Entä jos uudella isä/äitipuolella menee hermot toistensa jälkikasvuun? Tai jos lapset eivät tule toimeen uusien sisarusten kanssa? Mikäli suhteet ovat kireät kotona kenen tahansa välillä, niin se heijastelee myös tottakai parisuhteeseen. En tiedä onko se vain minun somefiidi ja uutisvirta, mutta törmään jatkuvasti tarinoihin, kun kaikki menee päin v**tua uusperheessä. Onko onnellinen uusperhe siis pelkkä kimalteleva yksisarvinen?
”Someone told me I was delusional. I almost fell off my unicorn!”
Näiden ensimmäisten 4 kuukauden yhteisasuminen on kuitenkin sujunut mutkattomasti ilman riitoja tai yhteenottoja kenenkään välillä. Paitsi, ehkä lapset ovat keskustelleet välillä kiihkeästi kenen vuoro on pelata milläkin laitteella ja mitä peliä. Oman jälkikasvun kohdalla toki huomaan myös vielä vieraskoreutta uutta isäpuolta kohtaan ja lasten ikätasoon liittyvän jänkkääminen ja ”perseily” kohdistuu pelkästään allekirjoittaneelle. Olisin kyllä enemmän huolissaan, jos lapset käyttäytyisivät koko ajan kuuliaisesti. Se olisi pelkästään outoa. Joten olen ihan tyytyväinen, että tiskit menee koneeseen edes kolmannella huomautuksella.
Vieraskoreutta on ollut alkuun myös meidän aikuisten puolelta ja varsinkin itse jouduin kiinnittämään huomiota siihen, että en yritä olla vain ”kiva äitipuoli” vaan komennan tarpeentullen kaikkia tasapuolisesti. Syksyllä ollaankin yhteensovitettu lapsia koskevia sääntöjä ja etsitty meidän perheelle sopivia käytänteitä. Asioista keskustellaan ensin keskenään ja sitten lasten kanssa. Ettei nyt kuulostaisi liian hienolta ”kasvatusoppaasta revityltä jutulta” niin pehmennetään vähän. Kahden ADHD-vanhemman taloudessa sääntökirja on hyvin ohut ja kaikkeen on olemassa pieni liukumavara. Tämän takia ollaan onnistuttu keskustelemaan kaikesta etukäteen, koska keskusteltavaa tällä saralla on aika vähän. Pääsääntöisesti kuitenkin lapsilta vaaditaan samat asiat ja he saavat samat vapaudet, mutta toki iät huomioiden. Esimerkiksi viides luokkalainen saa valvoa myöhempään, kun eskarilainen ja ekaluokkalainen, mutta kaikki osaavat laittaa esimerkiksi ne astiat sinne tiskikoneeseen.
Nykyisin, kun haen lapset vaihtopäivänä isältään ensimmäinen kysymys on, että ”onko velipuoli kotona”? Ensimmäisen kuukauden aikana eka kysymys oli ”onhan Stefan kotona?”, mutta nyt uuden isäpuolen suosio on jakautunut uuden velipuolen kanssa. Tänään aamulla kuopus myös totesi spontaanisti eskarimatkalla, että ”kiva, kun Stefan asuu meidän kanssa”. Tuli ihan sairaan hyvä mieli varsinkin, kun ei millään lailla keskusteltu aiheesta ennen kommenttia vaan se oli puhtaasti hänen oma mielipide.
Neljä kuukautta on toki lyhyt aika tehdä mitään isoja päätelmiä varsinkin, kun lapset eivät ole kanssamme koko aikaa. Sanoisinkin, että yksisarvista tai ei, niin lähtö on ainakin ollut lupaavan kimalteinen. Meidän viiden keskenäisten suhteiden luonti on saanut hyvä alun, josta on hyvä jatkaa eteenpäin. Varmasti kimalteen sekaan eksyy tulevaisuudessa myös hiekoitussoraa, mutta sitä on varmasti jokaisessa perheessä, uusperhe tai ei.
2. Nähdäänkö me liikaa!?
Ensimmäinen vuosi nähtiin käytännössä joka toinen viikko ja välillä meni pari viikkoa näkemättä kokonaan. Pelkäsinkin, että mitäs jos nähdäänkin nyt liikaa, jonka johdosta toisen naama alkaakin ärsyttämään.
Yhteinen aika on lisääntynyt yhteisen arjen myötä, mutta se tuntuukin itseasiassa tosi mukavalta. On yksinkertaisen ihanaa, että lähes joka yö saa käpertyä sylikkäin nukkumaan ja lataamaan akkuja. Aamuisin voi pussaten toivottaa hyvää huomenta ja iltaisin kuiskata korvaan, että rakastan sinua. Vain muutamana yönä kuukaudessa haluaisin tukehduttaa toisen tyynyllä! Tähän asti olen kuitenkin hienosti hillinnyt tukehduttamiseen liittyvät mielihaluni ja turvautunut korvatulppiin silloin, kun moottorisaha on käynyt liian lujaa. Molempien keikkatyöt ja treenit pitävät myös kiireisenä, joten varsinaista arjen rutinoitumista ei pääse tapahtumaan. Todella usein heitetään ulko-ovella vaihdosta läpyt ja yhteiset vapaa päivät ovat tänä syksynä olleet yhden käden sormilla laskettavissa.
Yhteisasumista helpottaa se, että ollaan luonteeltamme myös hyvin samanlaisia. Molemmilta jää vaatteet lojumaan lattialle, astiat olohuoneeseen ja kaiken maailman papereita keittiön pöydälle. Sitä on vaikea ärsyyntyä toiselle samoista asioista mitä tekee itsekin. Ehkä tässä vuosien varrella on myös tajunnut, että pikku asioista naputtaminen on pelkästään ärsyttävää, eikä se tuo mitään pysyvää muutosta tilanteeseen. Paitsi ehkä molemminpuolisen vitutuksen. Tärkein asia yhteisasumisen sujuvuudessa on kuitenkin se, että kumpikaan ei odota tai velvoita toiselta mitään. En salaa toivo, että itse unohtamani aamupalaroskat keittiön pöydällä ovat löytäneet roskikseen toisen toimesta tai pölyhuiska olisi rasittunut liiallisesta käytöstä. Sitä tarttuu imuriin jotenkin paljon mielellään, kun kukaan ei siihen kehota tai varsinkaan vaadi tai odota. En olis ikinä uskonut sanovani tällaista ääneen, mutta tässä asiassa tuntuu toimivan sanonta:
”low expectations is the key to happines in life”.
Täällä siis kaikki hyvin pallerot! Mikä tärkeintä, niin rakkaus ei ole kadonnut yhteisen pyykkivuoren alle vaan kasvanut kilpaa sen kanssa. Ihanaa joulun odotusta ihan jokaiselle <3. Yritän jatkossa päivittää kuulumisia vähän useammin!