Noin seitsemän viikkoa himmausta takana. Seitsemän viikkoa siitä, kun lääkäri totesi ”vakava työuupumus ja kohtalainen masennus”. MITÄ??? Minullako, vai olikohan sillä joku toinen asiakas toisella linjalla samaan aikaan?
Kyllä, minulla. Osui aika kovaa. Mutta onneksi olin ajoissa liikkeellä ja lääkäri sanoi silloin, että tämä on nyt ihan sun omissa käsissä vielä. Nyt purat 100% kuormituksen puoleen, opettelet olemaan, teet kivoja asioita ja lepäät.
Mietin siinä mielessäni, että kyllä se kuormitus on ollut aikalailla 250% ainakin viimeisen vuoden, luultavasti paljon kauemmin, mutta en mä nähnyt mitään ongelmaa sen kanssa, etteikö siitä selviäisi.
Edellisessä blogissani ”Kasva ihminen, kasva!” parin viikon himmailun jälkeen kirjoitin ajatuksia ja tuskastelin sitä, miksei kirkastumista ja valaistumista jo tapahdu. Olo oli levoton ja koitin suorittaa toipumista. Tietysti, koska en voinut suorittaa totutusti kaikkia aiempia tehtäviäni.
Nyt olen ehtinyt kelailemaan asioita jo hieman enemmän. Kyllä se vauhti on ollut aika kova jo useamman vuoden. Kyllä te tiedätte sen pienen äänen, joka potkii eteenpäin: ”Sitten kun tämä xx on tehty, niin sitten helpottaa”, ”No tämä vielä, kyllä se sitten..”, ”Tää on vaan vaihe, kyllä se sitten helpottaa..”.
Ei se sitten kuitenkaan koskaan helpottanu, ennenkuin keho sanoi seis. Mieli oli kyllä edelleen sitä mieltä, että ”vittuakos tässä, painetaan menemään”. Aluksi olikin eniten käsiteltävää siinä pettymyksen ja turhautumisen tunteen kanssa, etten kyennyt enää pitämään koko palettia kasassa. Nyt olen jo suostunut ymmärtämään, että olen ihan tavallinen, enkä omaa sen kummempia supervoimia.
Siksi en suostunut ottamaan lääkärin tarjoamaa sairaslomakaan.. ennen kuin nyt. Kuusi viikkoa ajattelin, että puran kaiken muun kuormituksen paitsi MiBin duunit ja lasten kanssa arjen touhut. En halunnut sairaslomaa, koska kaikkien vähiten nykyinen työni on syyllinen tähän kaikkeen ja muutakin purettavaa riitti. Jotta toipuminen pääsisi kunnolla alkuun, oli vihdoin aika katsoa totuutta silmiin ja suostua sairaslomaan. Pysäyttää kaikki ja opetella oikeasti olemaan.
Mutta jo ensimmäinen kuukausi pakotti huomaamaan yhden tosiasian. Mä en ollutkaan korvaamaton. Maailma ei pysähtynyt! (Siis mun takia, en viittaa tällä Koronaan *huah*). Firma pyörii, yhdistykset pyörii, some pyörii, arki pyörii – vaikka en suoritakaan joka minuutti. Vaikka olen vain. Jännä ilmiö. Kuka olisi uskonut?
Kuukauden jälkeen huomasin myös, että olin alkanu jopa pikkuhiljaa viihtyä sohvalla. Oon kattonut tän reilun kk aikana enemmän sarjoja ja leffoja kun viime vuonna yhteensä. Oon lukenu ja kuunnellu kirjoja, oon kuunnellu musiikkia ja soittanu pianoa, oon pelannu lasten kanssa muistipeliä. Oon tehny ruokaa. Oon joogannu ja kävelly. Oon opetellu olemaan.
Olen myös joutunut tutustumaan sellaiseen asiaan kuin paniikkikohtaukset. Ne onkin mukava uusi tuttavuus tässä 35 ikävuoden kynnyksellä. Uskon kuitenkin, että sekin on kehon tapa purkaa sisään jätettyjä tunteita ja kroonista stressiä ja nyt niille on tullut tilaa. On tullut tilaa tuntea. On tullut tilaa kuunnella kehoa. On tullut tilaa olla väsynyt ja levätä.
Toipuminen on siis pikkuhiljaa päässyt alkuun, koska oleminen ei ole enää niin kamalaa kuin reilu kuukausi sitten. Matka on vielä pitkä, jos meinaa entiset voimavarat saavuttaa, mutta onneksi mun ei tarvitse tehdä tätä matkaa yksin. Lääkäri sanoi, että nyt kannattaisi suhtautua kuten flunssaan – ja oikeasti levätä vaikka tuntuisi ettei ”tarvitse”. Koska jos nyt ei lepää, voi olla ettei sitä hetken päästä enää kysellä. Ärsyttävää, kun lääkäri on oikeassa.
Mä en voi sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden määrää, jota tunnen mun perhettä ja ystäviä kohtaan. ”On Kati ihan ok, että et ole ok.” Mikä helpotus. Tämä on tullut useammasta suusta ja se todella antaa itselle voimaa hyväksyä tilanteen. Ja että naapurista tullaan nostamaan ylös, kun paniikkikohtaus vie keittiön lattialle. Kiitos, että välillä saa olla rikki. On lupa olla ja se riittää.
Muutamaan viime vuoteen on mahtunut tosi paljon asioita, joita en ole nähtävästi saanut käsiteltyä vaan oon vaan marssinut reippaasti eteenpäin. Vaikka olen luullut, että esim. parit itkut tirautettua olis ihan ok ja kun käy terapiassa selkeytämässä omia ajatuksiaan. Kyllähän lähipiiri kovasti kyseli, että onko kaikki ok ja aika paljon on palloja ilmassa. Mutta ei sitä itse tajua, vaikka joku ulkopuolinen asian näkisikin.
Miksi sitten hain apua? Jokaisella tämä uupumus ja masennus vissiin ilmenee omalla tavallaan, mutta moni oireista on myös hyvin yleisiä. Mä havahduin, kun en ollut enää lopulta tunnistaa omia ajatuksia ja toimintatapoja.
- Unen saanti iltaisin kesti helposti 2-3h.
- Päänsärky oli (melkein) päivittäistä
- Niska ja hartiat koko ajan jumissa
- Yöllinen hampaiden yhteen pureminen (tähän hain kiskot apuun jo vuoden alusta).
- —> Näihin kaikkiin olin toki jo ”tottunut”, en ymmärtänyt, että keho yritti viestittää jotain vaan nämä kuului siihen normaaliin. ”No vähän nyt särkee päätä ja niskat on jumissa”, pitäis varata aika hierojalle. Perus.
Sitten kun seuraavat ilmaantui, pohdin, ettei tää varmaan nyt ole ihan OK:
- En saanut aloitettua töitä. Saatoin tuijotella tietokoneen näyttöä ja vaihtaa välilehdeltä toiselle parin tunnin ajan. Keitin teetä ja yritin taas, mutta töiden aloittaminen vaati järjetöntä ponnistelua. En osannut enää myöskään priorisoida tehtäviä. En ymmärtänyt miksi oli niin hankalaa, kun olin aina ollut aikaansaava ja tehokas.
- Huomasin pohtivani, että jos vaikka sattuisi jotain ja jalka katkeaisi, niin saisi levätä. Kuulostaa täysin järjettömältä, mutta on täysin totta. Eikä tällaisia voi sanoa ääneen, hullunahan sitä pidettäisiin.
- Unohtelin asioita. En koskaan unohda mitään, vähiten puhelintani ystävän autoon. Tai unohda vastata viesteihin. Kaikki, mitä piti muistaa, piti olla lapulla, kalenterissa, to-do-listalla. Jossain esillä, tai en muistanut hoitaa asioita.
- En ollut innokas näkemään ihmisiä. Aiemmin sain energiaa ja voimaa siitä, kun menin officelle tekemään töitä ja näki ihmisiä. Yhtäkkiä kotisohva veti puoleensa paljon voimakkaammin. Ellu myös haaveili ääneen ”Vitsi kun pääsis jo isoihin juhliin” ja oma ajatukseni oli ”Menisinköhän edes?”. Täysin normaalista poikkeava ajatus, kun yleensä olen se, joka laittaa ne juhlat pystyyn!
- Seksuaalinen halukkuus katosi olemattomiin. Siis täysin. Myös kohdallani hyvin epänormaalia.
- Valoisa tulevaisuus, joka yleensä loisti edessä ja jonka tulosta olin ennen varma, katosi. Olen aina ollut se, joka on positiivinen ja jaksaa uskoa. Sanon aina ystäville, että ”kaikki järjestyy” ja olen uskonut siihen itsekin. Kunnes jossain vaiheessa huomasin, etten enää uskonut.
- Sängystä nouseminen aamulla kävi vaikeaksi. Välillä pääsin ylös vain viedäkseni tytöt päiväkotiin ja palasin kotiin nukkumaan ja hautauduin omiin oloihini hämärään.
Joku olis varmaan tajunnut jo aiemmin, että jos on niin saatanan väsynyt, että nukkuminen on alituiseen mielessä niin kannattaisi varmaan levätä. Mutta eihän sitä nyt ehtinyt, kun oli sitä ja tätä tehtävänä. Ja sitten kun aamupäivällä nukkui, niin rästit piti tehdä illalla lasten mentyä nukkumaan ja oravanpyörä oli valmis.
Jos sinäkin huomaat miettiväsi, että ”vielä tämä” ja ”kohta helpottaa”, niin pysähdy ihan hetkeksi miettimään, miten kauan olet tuota mantraa itsellesi kertonut? Ja usko pois, ei se helpota ellei itse muuta omaa toimintatapaansa. Minä opettelen sitä nyt. Palaan tähän taas myöhemmin ja kerron, miten toipuminen on edennyt <3.
Kiitos, että luit. Toivottavasti olemalla avoin voin tarjota vertaistukea. Kyllä tämä tästä. Kuten Tuuli-Elina sanoi: ”Universumi pitää omistaan huolen.”
Uskon häntä.
t. Kati
Olen myös pitänyt hieman some-paastoa, mutta IG:ssä ilmoittelen itsestäni aika ajoin. Ota seurantaan.
Ps. Edellinen postaukseni ”Rakkauden nälkä” jätti kuulemma ilmoille kysymyksen, että palasinko vielä blogissa esitetyn hierojan käsittelyyn. Vastaus on kyllä. Hän on ennenkaikkea asiansa osaava hieroja ja kuittasi treffipyyntöni hymyssä suin: ”Ainahan sitä saa kysyä” 🙂